Kaksi kaupunkia, kaksi erilaista elämää
– Äiti on surullinen, kun se ei voikaan olla poliisi.
Näin sanoi alle kouluikäinen tyttäreni, kun keräilin itseäni sen jälkeen, kun olin saanut tiedon, etten tullut valituksi Poliisiammattikorkeakouluun. Kumppanini auttoi minua keräämään jäljellä olevat voimavarani ja kannusti hakemaan uudelleen. Toisella hakukerralla ylitin sisäänpääsyrajan lähes 20 pisteellä. En koskaan unohda sitä puhdasta onnea lasteni kasvoilla, kun sain kertoa, että äidistä tuleekin poliisi.
Opinnot alkoivat ja ymmärsin nopeasti, ettei alkuperäinen suunnitelmani kulkea päivittäin Helsingin ja Tampereen välillä tulisi onnistumaan. Olin kuullut aikaisemmin, että joku muukin oli käynyt poliisiopintonsa Helsingistä käsin. Tämä oli luonut uskoa minuun, että minäkin pystyisin samaan, mutta nyt oli vaihdettava suunnitelmaa ja äkkiä.
Riittämättömyyden tunne: olenko tarpeeksi, teenkö tarpeeksi?
Uskon, että jokainen tunnistaa itsessään joskus riittämättömyyden tunnetta – erityisesti me vanhemmat. Kun yhtälöön lisätään 160 kilometriä välimatkaa viisi päivää viikosta, voin kokemuksen syvällä rintaäänellä todeta, etten ole koskaan tuntenut niin voimakasta riittämättömyyden tunnetta äitinä. Kotona Helsingissä koulutehtävien määräajat painoivat päälle, mutta omantunnontuskissani valitsin olla läsnä lapsilleni, kun kerrankin olin kotona. Hetkittäin se kaikki on ollut todella raskasta. Samaan aikaan opiskelijatoverit palauttavat tehtäviä, kun itsellä tehtävälista kasvaa. Kun lapseni sunnuntai-iltana kysyvät, miksi minun täytyy taas lähteä, olen vastannut seuraavaa: jos äiti ei mene Tampereelle, äidistä ei tule poliisia. Toistaiseksi tämä vastaus on heille kelvannut.
Yhden elämän sijasta arkeeni on syntynyt kaksi erilaista elämää: yksin asuvan opiskelijan elämä Tampereella ja viikonloppuisin Helsingissä asuva perheenäiti. Toisessa olen vastuussa vain itsestäni ja opiskelustani, kun taas toisessa kuvaan astuu kaksi pientä lasta, yksi parisuhde ja koira. Monelle perheelliselle tämä on varmasti tuttu konsepti. Vaihtoaika näiden kahden elämäntilanteen välillä on noin kaksi tuntia: junamatkan verran Tampereelta Helsinkiin tai toisin päin. Roolin vaihtaminen kaksi kertaa viikossa laittaa hetkittäin pään hieman pyörälle ja on vaikea enää erottaa kahta erilaista arkea toisistaan.
Itsekkääksikin minua on haukuttu, mutta olen toista mieltä. On uskomattoman hienoa, millaista esimerkkiä olen voinut näyttää lapsilleni teoillani: tavoittelin unelmiani, epäonnistuin, nousin ylös, yritin uudestaan ja saavutin tavoitteeni! Nyt elän sekalaista välivaihetta kahden kaupungin välillä ja tähän matkaan kohti poliisin uraa mahtuu varmasti vielä monta onnistumista ja epäonnistumista, jotka haluan myös kaikessa hienoudessaan ja kamaluudessaan jakaa lapsilleni heidän ikätasonsa mukaan.
Muistilista sinulle tuleva hakija tai poliisiopiskelija
Kun haet perheellisenä ihmisenä Poliisiammattikorkeakouluun ja asut toisella paikkakunnalla, varmista seuraavat asiat: hyvä tukiverkosto kotikaupungissa, VR-matkakortti, toinen koti Tampereelta, kannustava perhe/kumppani, jonkin verran taloudellista puskuria tai mahdollisuus opintolainaan ja hyvä resilienssi. Näillä pääsee jo pitkälle!
Hyvällä tuurilla saat myös mitä ihanimpia uusia ihmisiä elämääsi luokkakavereistasi, joiden kanssa jakaa kummankin arjen ilot ja surut.
Jos kuitenkin pohdit, onko tämä kaikki sen arvoista? Ehdottomasti on, kaiken sen arvoista!
Herättikö kirjoitus ajatuksia tai kysymyksiä? Voit laittaa niitä sähköpostilla [email protected]
