29.06.2020
Helena Niemi
Opintoja on nyt jo takana niin paljon, että harjoittelupaikat on jaettu ja katse on kiinnittynyt sinne. Koulutuksen vaatimustaso on noussut merkittävästi. Enää ei pärjää pelkällä hyvällä päättelyllä ja maalaisjärjellä, vaikka ne hyvin tärkeitä asioita ovatkin. Nyt pitää jo pikkuhiljaa osata asioita ihan ulkoa ja tietää, mitä sinne lakiin on kirjoitettu. Ja mikä vaikeinta, soveltaa lakeja. Lokakuussa meidän kurssimme lähtee työharjoitteluun kukin eri poliisilaitoksille ympäri Suomea, ja uskon, että monella on mielessä kysymys ”Miten minä tulen pärjäämään?”
Vanha kliseinen sanonta ”koko ajan oppii, miten vähän osaa” on saanut ihan uuden merkityksen. Koulun alussa ja varsinkin ennen koulua oli itseluottamukseni aivan toista luokkaa, kun ajattelin itseäni poliisina. Uskoin, että minusta tulee hyvä poliisi paljolti elämänkokemukseni vuoksi.
Nyt, kun koulua on takana puolitoista vuotta, tajuaa, miten vähän sitä lopulta osaakaan ja ymmärtää. Ironista, mutta oppi on kyllä lisännyt epävarmuutta itseä kohtaa. Ymmärrys on kasvanut siitä, miten paljon pitää osata hoitaakseen tulevat työt oikein. Olen puhunutkin asiasta ns. oikeiden poliisien kanssa. Käytän termiä ”oikea poliisi”, koska itse koen olevani vielä pitkään opintojen jälkeenkin opiskelija. Oikeat poliisit ovat heitä, joilta löytyy osaamista ja kokemusta. Oikea poliisi on minun korvissani ikään kuin arvonimi. Viesti, jonka heiltä olen saanut, on ollut, että ”jos nyt tässä vaiheessa on olo, että osaa hyvin ja tietää, miten nämä hommat menevät, niin jotain on mennyt pieleen”. Tällä olen lohduttanut itseäni.
Meillä on opinnoissa ollut nyt kesällä keikkaharjoituksia, joissa harjoittelemme teoria-asioiden soveltamista käytännössä. Näissä olemme harjoitelleet erilaisia kohtaamisia. Olemme puhuttaneet rikoksen uhriksi joutunutta ja olemme ottaneet kiinni rikoksesta epäiltyjä. Olemme tehneet teknistä tutkintaa ja kertailleet poliisin tietojärjestelmien käyttöä. Vaikka olemme saaneet tehdä harjoitukset ilman painetta, koska olosuhteet ovat niin turvalliset, on yllättävän vaikeaa siirtää eri pykälien soveltaminen käytäntöön.
Harjoituksissa olemme joutuneet pohtimaan monia kysymyksiä. Millä toimivaltuudella teen mitäkin? Saanko päättää tästä itse vai pitääkö minun soittaa päällystöstä lupa? Mitä päätöksiä teen, kun on vain huonoja vaihtoehtoja valittavaksi? Miten huolehdin omasta työturvallisuudestani, kun minun tulee mennä sinne, mistä muut haluavat pois? Asioiden ketjuttaminen ja syy-seuraussuhteiden hahmottaminen tehtävillä, joista ei vielä ole käytännön kokemusta, on haastavaa, mutta samalla hyvin mielenkiintoista.
Erityisen mielenkiintoisia ovat olleet ne harjoitukset, joissa nämä ”oikeat poliisit”, eli poliiseina pitkänkin uran tehneet opettajamme, ovat toimineet meille opiskelijoille kohdehenkilöinä. Heidän kokemuksensa oikean elämän tilanteista on näkynyt siinä, miten he ovat havainnollistaneet meille poliisin toiminnan vaikutuksia kohdehenkilöön. He ovat osanneet ns. palkita meitä opiskelijoita oikeasta suorituksesta yhteistyöllä, ja vastaavasti, jos olemme toimineet väärin, tilanteet ovat voineet pahentua. Olemme päässeet harjoittelemaan oikeanlaista vuorovaikutusta niin aidosti kuin se ylipäätään opetustilanteessa on mahdollista.
Tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä, että elinikäinen oppiminen on vasta päässyt alkamaan. Todella nöyrällä mielellä katson tulevaa ja samalla suurella innolla odotan, mitä kaikkea saan vielä oppia. Syksyn osalta ennen harjoittelua lukujärjestyksestä löytyvät täysin uusina asioina lupavalvonnan opinnot sekä ensiapu. Uskon, että syksystä tulee haastava, mutta oppimaanhan tänne on tultu, ja nyt nautimme siitä, että saamme opiskella.
Helena
[email protected]
