Hei kaikille lukijoille. Olen uusi Poliisiammattikorkeakoulun opiskelija viime keväänä aloittaneelta kurssilta, ja minua pyydettiin kertomaan teille vähän tästä opiskelijaelämästä ja ajatuksia, mitä tämä matka kohti virkamiesuraa herättää. Toivottavasti viihdytte mukana matkassa.
Olen opiskelemassa ammattiin, josta haaveilin jo yläasteella. Elämä kuitenkin vei minua eri suuntaan kuin silloin kaikessa tietämyksessäni olin suunnitellut. Hain poliisikouluun ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa kahteenkin kertaan. Silloin oli hakuprosessi erilainen. Kävin Järvenpään poliisilaitoksella haastattelussa, jonka perusteella päätettiin se, pääsenkö pääsykokeisiin. En päässyt kummallakaan kerralla. Kyseinen haastattelija löytyy tällä hetkellä Polamkin opettajista.
Silloin se harmitti vietävästi, koska olinhan niin vahvasti sitä mieltä, että 20 vuotta ikää ja luja usko omiin kykyihin riittää. Jälkikäteen ajateltuna on hyvä, että en silloin päässyt. Olin oikeasti todella lapsi vielä silloin. Meillä on täällä ammattitaitoisia opettajia. He näkevät jo kaukaa, kenen kannattaa vielä kasvaa hetken aikaa.
Lukion jälkeen työskentelin henkilökohtaisena avustajana, kunnes 2003 menimme mieheni kanssa naimisiin ja meille syntyi esikoinen. Useamman vuoden vietin kotiäitinä perheen kasvaessa viidellä lapsella. Siinähän sitä oli kasvua kerrakseen, kun piti alkaa kasvattamaan myös jälkikasvua.
Liikunta ja eläimet ovat aina olleet minulle intohimo. Kotiäitivuosina tein ratsastuksenopettajan töitä ja koulutin koiria. Muun muassa yhden koiran koulutin poliisille. Kilpailin koirien kanssa palveluskoiralajeissa aina SM-tasolle saakka. Koirat ovat olleet minulle suuri intohimo. Tälläkin hetkellä minulla on kaksi malinoisia ja auttelen parhaan kykyni mukaan poliisikoiraohjaajia heidän koiriensa kanssa. He käyvät välillä koululla treenailemassa koiriaan, kun minulla on aikaa.
Palataan taas hetkeksi takaisin aikaan ennen koulua. Lasten kasvettua päiväkoti-ikään lähdin kokoaikatyöhön. Erilaisten sattumien kautta päädyin myyntialalle. Useamman vuoden siinä lopulta toimin myyntipäällikkönä. Myin keittiöremontteja kuluttajille ja koulutin uusia myyjiä. Saavutin pienessä ajassa miljoonamyynnin ja elämä vei lujaa. Kolikolla on aina myös toinen puoli. Yrityksen arvomaailma ja moraali olivat ristiriidassa omani kanssa ja kaihersivat sisintä niin paljon, että lopulta burnout korjasi satoa. Samaan aikaan päätin, että nyt jos koskaan, haen uudelleen kouluun. Jospa tällä kertaa pääsisin sisään.
Tein selkeän suunnitelman pääsykokeita ajatellen ja ryhdyin hommiin. Kuntotestit koin helpoimmaksi, koska niissä oli selvästi nähtävissä vaatimukset, mitä pitää suorittaa. Tavoite oli siis selkeä. Eli ei muuta kuin treenaamaan. Kannustuksena teille, jotka mietitte niitä: Kyllä te selviätte hyvin, jos tällainen 36-vuotias viiden lapsen perheenäiti niistä selvisi hyvillä pisteillä! Pääsykoekirjan luin pariin kertaan ajatuksella läpi poimien sieltä mielestäni oleellisimmat asiat. Muihin osa-alueisiin ei paljon sitten voikaan valmistautua. Paras oli tulla avoimin mielin ja omana itsenäni. Luottaa siihen, että jos minua ei valita, niin silloin minua viisaammat ovat nähneet, ettei tämä ala ole oikea minulle. Tällä kertaa pääsin sisälle. Jälkikäteen ajatellen nyt olen paljon valmiimpi tähän työhön kuin silloin parikymppisenä. Nyt tunnistaa jo omat heikkoutensa eikä kuvittele itsestään liikoja. On tullut tietty nöyryys elämää ja asioita kohtaan.
Aluksi jännitin, miten saamme kotona kaikki asiat järjestymään: miten mieheni työvuorot, miten lastenhoito, miten koirat saadaan hoidettua jne… Vähensin tätä taakka myymällä hevoseni, jotta sitä ei tarvitse murehtia. Yllättävän hyvin kaikki on mennyt. Tähänkin pätee vanha viidakon sanonta, ”asioilla on tapana järjestyä”. Suuri kiitos kuuluu äidilleni, joka tarvittaessa aina auttaa lasten kanssa.
Kuulostaa huvittavalta, mutta myös tässä iässä sitä jännitti koulunalkua sillä, että mitenköhän sitä löytää kavereita ja sopeutuu porukkaan. Pienen alkujäykkyyden jälkeen voin sanoa, että kaikki tuo jännitys oli turhaa: Meillä on aivan mahtava luokka. Yhteishenki, joka vallitsee välillämme, on jotain sellaista, mitä ei oikein voi sanoiksi pukea. Aivan mieletön sakki! Kaikki tukevat ja kannustavat toisiaan. Luottamus on jo niin pitkällä, että puolin ja toisin uskaltaa ”roustata” toista. Uskon, että ainakin meidän luokaltamme tulee poliisiorganisaatioon aivan huikeita tyyppejä. Huumori kestää rankemmatkin jutut, ja asioihin osataan suhtautua niiden vaatimalla vakavuudella.
Miksi kerroin näin paljon taustaa? Koska haluan rohkaista kaikkia teitä aikuisia ammatinvaihdosta haaveilevia hakemaan tänne. Niin kuin minunkin taustastani voi päätellä, aika paljon on vettä virrannut Vantaan joessa ennen kuin kouluun pääsin. Hetkeäkään en ole katunut, ja opiskelut tuntuvat koko ajan kiinnostavammilta. Olen saanut uusia ystäviä myös muilta kursseilta. Täältä lähtee porrastetusti kursseja harjoitteluun, ja se on ainut asia, joka aiheuttaa haikeutta. Olisi mahtava pitää porukka koko ajan kasassa nyt kun kerrankin näin huikeaan sakkiin olen päässyt.
Jos sinulla on mielessäsi poliisiopintoihin liittyviä kysymyksiä, ota yhteyttä: [email protected].
Helena
