”Moro! Salmivuoren Riku! Kova ääni, ruma naama ja huono huumori!”
Suunnilleen näin esittelin itseni joka ikinen elokuu seitsemän vuotta elämästäni, jotka vietin yläasteen opettajana. Hyvää ei kannata vaihtaa. Siksi nyt näin virkavapaalla opintopisteitä keräillessäni ymmärrän hyvin sen ilmeisen kysymyksen: miksi tällainen 35-vuotias perheellinen ukko vaihtaa opettajan karttakeppinsä yhtäkkiä poliisin haalareihin?
Alku on klassinen. Olin halunnut poliisiksi nuorena ja sitten haudannut koko idean. Sattuman kautta olen elämässäni ollut poliisin kanssa tekemisisissä muutamassakin yhteydessä (ei, ei asiakkaan näkökulmasta!): Yliopisto-opintojen aikana olin viettänyt pari kesää Poliisimuseolla harjoittelijana ja tutustunut sitä kautta poliisin työhön ja organisaatioon. Päivätöideni ohella puolestaan toimin porukassa, joka oli tekemisissä verkkohuijareiden ja heidän uhriensa kanssa. Tästä aiheesta kirjoitin pari tietokirjaakin*, jotka sitten poikivat tietysti kohtaamisia myös virkavallan kanssa. Näissä vitsillä ehdittiin kerran jo ehdottaa uraa Keskusrikospoliisissakin, jos joskus kyllästyisin opettajan hommiin.
Mutta en minä halunnut poliisiksi. Opettaminen oli hauskinta, mitä olin työkseni tehnyt, ja olin siinä hyvä. Vakituinen virka taskussani oli elämässä kortit muutenkin kohdillaan. Mutta jokin kalvoi. Tuumin, että kivaahan tämä on, mutta koko loppuelämäkö tätä? Se kuulosti aika pitkältä ajalta.
Kerran yhdellä oppitunnilla syntyi jutustelua sen jälkeen, kun olin taas kerran hieman pitänyt opiskelurauhaa yllä luokassani. Takarivin jätkät sanoivat, että Rikusta tulisi hyvä kyttä. Naurahdin ja silloin ihan tosissani sanoin, että ei pojat, ei sitten ikinä. Keskustelu jäi silti mieleeni. Sitten kuulin lyhyen ajan sisällä muutaman muunkin ihmisen sanovan toisistaan tietämättä täysin samaa. Ajatus alkoi elää omaa elämäänsä, ja lopulta yhtenä iltana menin puolitosissani katsomaan, milloin sinne Poliisiammattikorkeakouluun voisi edes hakea. Sattumalta hakuaikaa oli jäljellä juuri silloin pari viikkoa. Mietin pari päivää ja laitoin paperit menemään.
Luin monesta lähteestä, että Poliisiammattikorkeakouluun on vaikea päästä, enkä ajatellut päätyväni pitkällekään. Kunhan kokeilisin. Kokeisiin valmistautuessani alkoivat kuitenkin heräämään kaikki ne elämän varrelta kertyneet muistot ja ajatukset, jotka olin aiemmin sivuuttanut. Tuli olo, että hei tämähän on oikeasti itse asiassa aika siistiä ja tuntuu merkitykselliseltä. Asiat tuntuivat entuudestaan tutuilta ja valintakoekirjaa lukiessani huomasin usein ajattelevani, että juuri näinhän tämän pitääkin mennä.
Se virta sitten vei mennessään. Pääsykokeen koittaessa asenteeni ei enää ollutkaan "kunhan kokeilen" vaan tein oikeasti parhaani. Se riitti avaamaan koulun ovet ensimmäisellä yrittämällä. Sitä en enää tiedä, mikä minusta tulee isona, mutta tällä tiellä ollaan. Tällä hetkellä ja tällä kokemuksella koen, että juuri näinhän tämän pitääkin mennä.
Jos sinulla on kysyttävää tai kommentoitavaa, laita viestiä: [email protected].
Riku
* Miljoonaperintö tarjolla – kuinka verkkopetos toimii (2016)
Tarinoita toiselta puolelta – verkkohuijareiden metsästäjät kertovat (2018)
