Tarinan alku on klassinen: poliisin ammatista olen haaveillut lapsesta asti. Matkani poliisiopintojen pariin ei ole ollut kuitenkaan kovin suoraviivainen, mutta nyt reilu kolmekymppisenä kuitenkin voin todeta, että hyvä niin. Vaikka poliisiautot ja niiden välkkyvät sinivalot innostivat jo lapsesta asti, peruskoulun loputtua en oikein keksinytkään suuntaa mihin lähteä. Lukion kirjat eivät käytännönläheistä ihmistä innostaneet, ja ammattitutkinnoistakaan mikään ei oikein tuntunut kiinnostavan. Päätin pitää pienen miettimistauon, ja tein töitä muun muassa asiakaspalvelualalla.
Loppujen lopuksi halu auttaa ja tehdä jotain konkreettista ajoi minut hakeutumaan hoitoalan opintoihin, ja opiskelinkin itseni lähihoitajaopintojen kautta sairaanhoitajaksi. Kävin kokeilemassa siipiäni hyvin erilaisissa paikoissa, kunnes päädyin akuuttihoitotyöhön. Ajatus poliisikouluun hakeutumisesta oli yhä päässäni, mutta hoitotyö vei mennessään: viihdyin ammatissani sekä työssäni erinomaisesti. Erityisesti huomasin nauttivani nopeista, vaihtelevista ja kiireisistä työpäivistä, joissa paineensietokykyä ja päätöksentekoa pääsi tosissaan haastamaan. Pidin myös ihmisten kanssa työskentelystä, oli kyse sitten potilaskontakteista tai työparin kanssa ambulanssissa vietetyistä öistä.
Varhaisella aikuisiällä löysin työn lisäksi intohimon urheilusta. Monen sattuman kautta päädyin päätyöni lisäksi valmentamaan, ja lopuksi omistamaan toiminnallisen harjoittelun salin. Urheilu sekä työ sen parissa on opettanut minulle pitkäjänteisyyttä. Olen huomannut, että urheilussa tapahtuvalla omien rajojen ylittämisellä on siirtovaikutus myös muuhun elämään – mieli ja pääkoppa kehittyy, ja sitä huomaakin, että sitähän pystyy uskomattomiin asioihin niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Muutama vuosi sitten päätin vihdoin hakeutua poliisiopintoihin. Näin aivan valtavasti vaivaa valmistautumiseen, ja pettymys olikin suuri, kun haku tyssäsi heti ensimmäiseen vaiheeseen. Hakeuduin samaan aikaan Rikosseuraamuslaitokselle töihin, koska halusin saada jotakin kosketuspintaa turvallisuusalalle. Sainkin paikan vanginvartijana, ja vaikka jokaiselle hakukerralle laitoinkin paperit Poliisiammattikorkeakouluun sisään, venytin pääsykokeisiin menemistä jonkin aikaa. Kun sitten viimein kävin pääsykokeissa, tuotti se tulosta, ja sain hakujakson päätteeksi odotetun hyväksymiskirjeen postilaatikkoon.
Nyt jälkeenpäin ajateltuna, olen ehtinyt tekemään elämässäni paljon kaikenlaista. Kaikkia tekemiäni asioita kuitenkin yhdistää halu tehdä jotakin merkityksellistä ja konkreettista. Tieni unelma-ammattini pariin ei siis tosiaan ole ollut suorin, mutta se on ollut täysin omannäköinen. Olen onnellinen siitä mitä olen ehtinyt tekemään, ja uskon että kaikesta tästä on hyötyä myös poliisin ammatissa.
Opinnot minulla alkoivat keväällä. Olen viihtynyt koulussa erittäin hyvin, ja syy tähän on opiskeltavien asioiden mielenkiintoisuus ja monipuolisuus, sekä mahtavat opettajat ja muu koulun henkilökunta. Koulussa viihtymiseen on vaikuttanut suuresti myös opiskelukaverit. Meitä tulevia poliiseja on hyvin erilaisia ja erilaisilla taustoilla, mutta erilaisuus se taitaakin olla juuri vahvuutemme. Siinä missä toinen loistaa kuulusteluissa, toinen taitaa nuorten kanssa työskentelyn. Kaikki hyötyvät erilaisten taustojen ja osaamisen hyödyntämisestä, ja tässä organisaatiossa jokainen pääsee käyttämään omia vahvuuksiaan.
Itse halusin poliisiksi, koska haluan tehdä jotain yhteiskunnalle tärkeää ja merkityksellistä työtä sekä auttaa kotimaatamme pysymään turvallisena paikkana asua ja elää. Maailma muuttuu, ja uusia uhkia sekä ilmiöitä syntyy jatkuvasti. Meitä poliiseja tarvitaan kenties tulevaisuudessa enemmän kuin koskaan. Mikäli sinä olet haaveillut poliisin ammatista, rohkaisen sinua siihen. Olipa oma tiesi tai tarinasi minkälainen tahansa, on se varmasti hyödyksi omalla polullasi poliisiksi.
Jos sinulla on kysyttävää tai kommentoitavaa, laita viestiä [email protected].
Heidi
