Järjestäytyneessä yhteiskunnassa laeista, säännöistä ja rajoituksista puhutaan usein yhteisinä pelisääntöinä. Kun seurataan määrättyjä sääntöjä, pelataan kyseistä peliä. Jos sääntöjä seurataan vain satunnaisesti, suunnilleen tai valikoivasti, pelkästään leikitään pelaamista.
Pääsääntöisesti kaikki pelaajat katsovat sääntöjen noudattamisen perään. Jos mukana on erotuomari, hänen odotetaan tuntevan säännöt, edellyttävän niiden seuraamista sekä valvovan sitä. Osa pelaajista on pelinrakentajia, hyvässä tai pahassa, toiset puolestaan muiden esimerkin seuraajia.
Liikenteessä poliisi seuraa työnsä puolesta liikennesääntöjen noudattamista. Tien päällä on kuitenkin myös "poliiseja", jotka katsovat asiakseen ojentaa ja kouluttaa muita tiellä liikkujia, esimerkiksi kiihdyttämällä toisen lähtiessä ohittamaan. Ongelma tieliikenteessä ei kuitenkaan ole yksinomaan yli-innokkaissa pelaajissa. Peli itsessäänkin on erityisellä tavalla pettävä.
Nopeusrajoitukset ovat yksi tieliikenteen yhteinen pelisääntö. Nopeusrajoitus kirjaimellisesti asettaa ylärajan suurimmalle tieosuudella sallitulle ajonopeudelle. Vaikka takana voi olla kymmeniä tuhansia kilometrejä maantietä maan eri puolilta, on kokemuksesta harvinaisen vähän apua, jos jää pohtimaan yksittäisen tieosan rajoituksen perusteita. Maallikkomaisesti asiaa voi yrittää ratkaista asettumalla nopeusrajoitusten asettajan asemaan: jos minä päättäisin nopeusrajoituksista, minkä rajoituksen tälle tieosuudelle laittaisin? Se, ettei asettuminen säätäjän kenkiin luonnu tai onnistu, paljastuu usein nopeasti. Mihin huomio oikein pitäisi kiinnittää? Mitä ovat rajoituspäätöksen premissit tai nopeusrajoitusyhtälön tekijät? Todennäköisesti pitäisi tuntea tilastot, tien nopeusrajoitushistoria, tapahtuneet (vakavat) onnettomuudet, paikallisten asukkaiden painostus rajoituksen laskemiseen ja siitä tai muusta syystä toteutetut toimenpiteet. Nopeusrajoitukset eivät ole mitään kaiken kansan tai arjen autoilijan tiedettä. Asiaa voi tarkastella myös avoimuuden ja ratkaisun perustelemisen näkökulmasta, kuten Esko Ryökäs Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 9.3.2019.
Laki edellyttää tosin tämän tieteen hallinnan lisäksi ajonopeudelta aina tilanteen mukaisuutta: nopeus on sovitettava liikenneturvallisuuden edellyttämälle tasolle ottaen huomioon kaiken muun lisäksi tien kunto, sää, näkyvyys, kuorma ja liikenneolosuhteet. Ajoneuvo tulee hallita ja kyetä pysäyttämään näkyvällä osalla ajorataa kaikissa ennalta arvattavissa tilanteissa. Yksinkertaistettuna merkissä oleva luku asettaa nopeudelle katon ja tilannenopeus on usein jotakin tämän alle. Lain edellyttämä harkintakyky näyttäytyy kuitenkin jonakin sellaisena, jota maallikot soveltavat nopeusrajoitustieteen näkökulmasta erityisen huonosti - nimittäin jos sääntöä noudatettaisiin, kolareita tapahtuisi murto-osa nykyisestä.
Autoilijan pitää toimia kuin tottelevainen lapsi ja havainnoiva aikuinen
Autoilijalta edellytetään samanaikaisesti sekä teiden lukutaitoa ajonopeuden näkökulmasta että nopeusrajoitustieteilijöiden erityisasiantuntemuksen ottamista annettuna. Nopeusrajoitusten teorian ja niiden käytännön epäkansantajuisuudesta seuraa se, että nopeusrajoituksia on aika-ajoin vaikea noudattaa järkiperusteisesti. Sinänsä hyvä ja turvallisuuden kannalta perusteltu tavoite laskea ydinkeskustojen ja asuinalueiden nopeusrajoitukset 30 km/h:ssa ei toimi, jos edessä aukeaa kymmenen metriä leveä baana. Tai jos tien kunnossapitäjät unohtavat poistaa alempaa ajonopeutta edellyttävän liikennemerkin, vaikka tarvetta siihen ei enää ole. Tällöin rajoitusten noudattaminen vaatii järjen unohtamista. Tämä puolestaan kaivaa maata pelin itsensä alta. Ehkä yhteisissä pelisäännöissä on aukko tai yhteisyys ei tarkoita kaikkia. Tai mahdollisesti erotuomarityöskentely ohjaa tarkastelemaan kokonaisuuden ja vaikuttavuuden kannalta toisarvoisia pelisääntöjä.
Kun rajoitukset tai riskien arvottaminen jäävät perusteiltaan hämäriksi, niitä noudatetaan muista syistä tai jätetään noudattamatta. Noudattaminen ei tällöin myöskään synnytä kokemusta perustellusta oikein tekemisestä. Kokemus on pikemminkin jotakin, joka pakottaa ajattelemaan itsensä masokistiksi ja rajoituksesta päättäneen tahon perverssiksi. On vaikea sanoa, mihin asemaan tämä laittaa poliisin, joka työnsä puolesta saa valvoa, että kaikki kyseisellä tieosuudella liikkuvat ottavat osaa kyseessä olevaan peliin.
Jokainen, joka vapaaehtoisesti osallistuu johonkin peliin, samalla myös hyväksyy sen säännöt riippumatta niiden järjettömyydestä tai absurdiudesta. Ajatus yhteisistä pelisäännöistä tien päällä asettaa tiellä liikkujan vastaavaan asemaan - älä ajattele vaan aja sääntöjen mukaan, ainakin silloin kun näet sen kiinnijäämisen kannalta tarpeelliseksi. Toimi siis toisaalta kuin tottelevainen lapsi, mutta ole toisaalta samalla tilannetta asiantuntevasti havainnoiva ja punnitseva aikuinen, jopa asiantuntija.
Ihminen on turvallisuuden heikoin lenkki. Robottiautot ja liikennemerkkien kanssa keskustelevat ajoneuvot muuttanevat tätä asetelmaa, mutta ne eivät tarjoa ratkaisua vielä muutamaan kymmeneen vuoteen. Sitä odotellessa älyliikenne voisi eri tavoin antaa masokisteille hyvän purkautumiskanavan - kuten lisäämällä muuttuvien nopeusrajoitusliikennemerkkien määrää tuntuvasti. Ongelmanamme voi olla se, että kuvittelemme ymmärtävämme ongelman, vaikka tosiasiassa tunnemme ja uskallamme käyttää pääasiassa perinteisiä ratkaisuja. Uusia työkaluja on olemassa, mutta hankintahinta on kieltämättä kova.
Matti Hänti ja Vesa Huotari
@HantiMatti (Twitter), HTM, on toiminut poliisina 35 vuotta, josta Poliisiammattikorkeakoulussa vuodesta 2011 ensin liikenneasioiden opettajana ja viime syksystä lukien täydennyskoulutuksen koulutuspäällikkönä.
Vesa Huotari, KT, on toiminut Poliisiammattikorkeakoulussa erikoistutkijana vuodesta 2006. Hänen asiantuntemuksensa ydinaluetta ovat koulutus, johtaminen ja tutkimusmetodologia. Huotarin viimeisin tutkimusjulkaisu koskee poliisin tarkoitusta osana strategista analyysia poliisissa.
