Tohtorikoulutus on yliopistojen monopoli, ja tiedän hyvin, että ammattikorkeakoulun rehtorin olisi parempi pidättäytyä ottamasta siihen kantaa. Tänään teen poikkeuksen.
Täällä Poliisiammattikorkeakoulun kotikaupungin yliopistossa tarkastettiin viime perjantaina julkisesti Heikki Mansikka-ahon väitöskirja, jonka alaotsikko on "Valtionhallinnon rakenneohjelmien tavoitteiden toteutumisen arviointi poliisin hallintorakenneuudistuksissa". Työ pyrkii siis arvioimaan poliisin kolmen hallintorakenneuudistuksen, ns. PORA-hankkeiden, vaikutusta poliisin tuloksiin.
Ei ole yllättävää, että kuluvana syksynä, kun poliisin voimavarat ovat jälleen olleet vilkkaan julkisen keskustelun kohteena, väitös sai myös medianäkyvyyttä − harvinainen etuoikeus tuoreelle tutkijakoulutetulle. Sekään ei ole yllättävää, että näkyvyys on tuottanut myös joitakin poliittiselta tasolta tulevia kriittisiä viittauksia poliisia ja sen taloudenpitoa kohtaan. Ilmiö on tuttu ja yleinen: tutkimustietoa on nykyisin runsaasti tarjolla, mutta osaamista sen laadun arviointiin on aivan liian vähän.
Olen itse eksaktien luonnontieteiden edustaja ja tehnyt valtaosan akateemisesta työstäni sillä alueella. Arvelen, että ymmärrykseni akateemisista opinnäytetöistä ja niiden tarkoituksesta antaa silti mahdollisuuden tarkastella muunkin tieteenalan akateemista toimintaa. Käsitykseni mukaan tutkijakoulutuksen keskeinen tavoite on opettaa koulutettava harjoittamaan kriittistä ajattelua, joka kohdistuu myös omaan toimintaan ja omiin valintoihin. Kun tehdään johtopäätöksiä tietoaineistosta, olisi muun muassa tietoisesti arvioitava käytettävän aineiston luotettavuutta. Luotettavuutta koskevat varaukset eivät välttämättä johdu siitä, että aineisto on huolimattomasti tai väärin koottu. Sen sijaan tietoaineisto saattaa kuvata ilmiötä tai kehitystä, joka on monimutkainen ja johon vaikuttavia tekijöitä on runsaasti.
Yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä tutkittaessa opinnäytetyössä olisi osoitettava, että tutkijaksi koulutettava ymmärtää ilmiöiden monimutkaisuuden ja niihin vaikuttavien tekijöiden moninaisuuden. Yksinkertaiset ja suoraviivaiset päätelmät monimutkaisista kehityskuluista ovat usein hyvä osoitus asiantuntemuksen − tai ainakin kriittisen ajattelun − puutteesta. Valitettavasti yksinkertaistukset ovat yleensä myös hallittavia ja ymmärrettäviä, ja siksi ylittävät uutiskynnyksen helpommin kuin vaikeasti ymmärrettävät, monimutkaiset mallit.
Alussa mainitun opinnäytetyön pääotsikko "Poliisi, mistä tulet, minne menet?" antaa odottaa, että kirja tarkastelisi jollain tavoin lähtökohtia, joista suomalainen poliisitoiminta on päätynyt nykyiseen muotoonsa. Vielä suuremmat odotukset kohdistuvat siihen, millaiseksi väittelijä näkee poliisitoiminnan tulevaisuuden. Tämä edellyttäisi jonkin asteista toimintaympäristön muutosten ja niiden poliisilta edellyttämien panostusten arviointia. Tällainen analyysi puuttuu työstä kokonaan. Sen sijaan työssä näkyy huolestuttavan selvästi asetelma, jossa väittelijällä on tutkimastaan asiakokonaisuudesta valmis ennakkokäsitys, jota opinnäytetyö on rakennettu tukemaan. Varsinkin oma entinen työpaikka liikkuva poliisi osoittautuu korvaamattomaksi. Työ on asianmukaisesti esitarkastettu (lausuntoja en tietenkään ole nähnyt), ja vastaväittäjäkin teki väitöstilaisuudessa parhaansa. Tarkoitukseni ei nyt ole astua työn tarkastajien varpaille, kun nostan näin jälkijättöisesti esiin muutaman havaintoni työstä.
Väitöskirjan analyysi poliisin hallintorakenneuudistusten vaikutuksista perustuu keskeiseltä osin vuonna 2009 neljässä (4/24) ja varsinkin vuonna 2015 kolmessa (3/11) poliisilaitoksessa tehdyn kyselyn aineistoon. Henkilöstönäkökulma onkin vahvasti esillä, mutta onko aineisto työn tarkoitukseen nähden optimaalinen? Kuten näyttää olevan tavallista kyselytutkimuksiin perustuvissa opinnäytetöissä, arviointi siitä, miten valitut kohdeyksiköt edustavat koko organisaatiota, on jäänyt pois.
Väitöskirja tukeutuu laajasti aikasarja-aineistoihin, jotka suurelta osin ovat peräisin poliisin tulostietojärjestelmä PolStatista. Valitettavasti analyysiä näiden aikasarja-aineistojen luotettavuudesta ei ole − on nimittäin tavallista, että tämänkaltaisiin tulosaineistoihin liittyy lukuisia muutostekijöitä ajassa, kuten mittaustapamuutoksia, budjettimomenttien välisiä siirtoja, organisaatioyksiköiden jakautumisia ja yhdistämisiä. Panos−tuotos -arviointi edellyttää tällaisten muutostekijöiden ja siten käytetyn aineiston käyttökelpoisuuden analyysiä.
Asiantuntijatehtävien lisääntymistä pidetään väitöskirjassa harmillisena, ja sen syitä poliisissa arvioidaan varsin suoraviivaisesti: ”Uudistusten jälkeen henkilöstö ei enää näissä PORA rakenteissa voinut toimia joustavasti monialaosaajana. Toimenkuvissa tapahtui merkittävää kaventumista.” (s. 220) Syyksi nähdään siis yksinomaan hallintorakenneuudistuksista johtuva toimintojen keskittäminen. Tässäkään ei huomioida lainkaan toimintaympäristössä 2010-luvulla tapahtuneita muutoksia, jotka edellyttävät lisää asiantuntijaosaamista. Digitalisaatio on läpäissyt kaikki vanhat teknologiat ja toimintatavat, mutta myös muuttanut rikollisuuden luonnetta. Liikkuvuus on Euroopassa koko ajan lisääntynyt ja rikollisuus samalla kansainvälistynyt ja teknistynyt. Tästä on seurannut tietoteknologisen, taloudellisen ja juridisen asiantuntijaosaamisen tarpeen kasvu.
Osaamisprofiilien kapeneminen ja syveneminen on tuttu ilmiö kaikkialla yhteiskunnassa: yleismies-Jantusten aika on ohi poliisihallinnossakin. Avoimeksi jää sekin kysymys, millä perusteella "monialaosaajat" tuottaisivat parempaa poliisipalvelua kuin laaja-alainen asiantuntijajoukko.
Suojelupoliisin kasvavien resurssien väittelijä katsoo johtuvan pelkästään yksinkertaisesta organisatorisesta tekijästä: ”Määrärahojen jaossa näyttävät pärjäävän selkeästi paremmin ne yksiköt, jotka ovat lähimpänä sisäministeriötä eli päätöksentekijää.” (s. 229). Siviilitiedustelulainsäädännön voimaantuloa tai Eurooppaan 2010-luvun puolivälin jälkeen kohdistunutta terrorismiaaltoa väittelijä ei näytä havainneen.
Toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten analyysin puuttuminen on muutenkin työssä silmiinpistävää. Esimerkiksi kyberturvallisuus ja -rikokset, joita pidetään yhtenä keskeisimmistä poliisin toimialaa muokkaavista tekijöistä (vrt. case Vastaamo, case Katiska, verkkopetokset, lapsiin verkossa kohdistuvat seksuaalirikokset), mainitaan terminä kirjan alkupuolella (s. 41) ja seuraavan kerran sivulla 241 seuraavassa asiayhteydessä: ”PORA ohjelmissa näyttää suurin ongelma olevan peruspoliisityön arvostuksessa. […] Esimerkiksi lupapalvelut ja liikenneturvallisuustyö jäävät poliisin toiminnassa helposti vaikkapa terrorismin, kyberuhkien, massaluonteisen maahantulon ja järjestäytyneen rikollisuuden varjoon. […] Näyttää siltä, että parhaiten markkinoidut uhkakuvat ohjaavat poliisiresurssien määrällistä tasoa.”
Kyberrikosten suomenkielinen synonyymi verkkorikollisuus tai verkossa tapahtuvat rikokset eivät saa kirjassa ainuttakaan mainintaa. Näin jää myös kokonaan arvioimatta, millaista henkilöstö-, asiantuntijuus- ja teknologiapanostusta verkkorikollisuuden nopea kasvu on poliisilta vaatinut. Edellä referoitu teksti sen sijaan heijastaa koko väitöskirjatyön henkeä: arvostettava "peruspoliisityö" on jotain sellaista, johon poliisilla oli mahdollisuus keskittyä viime vuosituhannella. Toinen esimerkki: Maahanmuutto mainitaan koko kirjassa edellä olevan lainauksen lisäksi tasan yhden kerran (”Välittömästi Liikkuvan poliisin lakkauttamisen jälkeen vuonna 2015 Eurooppaan, Suomi mukaan lukien, kohdistui ennennäkemätön ja hallitsematon maahanmuuttajien vaellus”, s. 234). Vuoden 2015 tilanteen tai lisääntyneen maahanmuuton vaikutuksia poliisitoimintaan ei arvioida sanallakaan.
Heti edellä lainatun tekstin jälkeen tekijä kirjoittaa: ”Liikkuva poliisi mahdollisti olemassaolonsa aikana erittäin lyhyellä varoitusajalla jopa 400 - 600 poliisimiehen siirron akuuttiin pisteeseen muun poliisitoiminnan siitä kärsimättä. Liikennevalvonnan määrä näiden akuuttien erillisoperaatioiden vuoksi laski vain tilapäisesti, mutta ei ratkaisevasti, koska paikallispoliisi suoritti SM:n mukaan liikennevalvonnasta muutoinkin 55 %.”
Tällaiset uhkarohkeat väitteet tieteelliseksi tutkimukseksi tarkoitetussa työssä suorastaan huutavat perusteluja: useita satoja poliisimiehiäkö olisi voitu liikkuvasta poliisista siirtää "akuuttiin pisteeseen" muun poliisitoiminnan siitä kärsimättä? Miksi vastaavaa siirtoa ei voisi tehdä paikallispoliisin yksiköistä, kuten vuoden 2015 maahanmuuttotilanteessa oli pakko tehdä, joskaan ei muun poliisitoiminnan siitä kärsimättä? Jopa väitöskirjalta − joka toki tyypillisesti on vasta tutkijakoulutetun henkilön ensimmäinen laaja tutkimustyö ja jota siksi pitääkin jossain määrin katsoa läpi sormien − on kyllä edellytettävä asiallista ja uskottavaa argumentointia.
Opinnäytetyön tekijä paheksuu poliisin keskushallinnon kasvua (ss. 200−201). Hän kuvaa tässä hallintorakennemuutosta sikäli oikein, että poliisin lääninjohtojen lakkauttaminen ja keskusvirasto Poliisihallituksen perustaminen tulevat kirjatuiksi. Sen sijaan keskusviraston lakisääteiset valtakunnalliset arpajais-, asehallinto- ja turvallisuusalan ohjaus- ja valvontatehtävät mainitaan kerran, mutta niiden osuutta keskusviraston henkilöstömäärästä ei. Digitalisaation myötä laajentunut, keskusvirastoon sijoitettu poliisin IT-keskus ei tule edes mainituksi. Olisi ehkä ollut mielenkiintoista nähdä kritiikkiä perusteltavan myös muita organisaatioita, esimerkiksi Puolustusvoimia, koskevalla vertailuaineistolla.
Erityisen huomionarvoisena tässä työssä pidän sitä, että vaikka poliisihenkilöstön useilla sadoilla henkilötyövuosilla tarkastelujakson aikana vähentynyt kokonaistyöpanos on kyllä tuotu esiin useammassakin kuviossa eri puolilla kirjaa (mm. kuviot 42, 43, 66, 85), ei tätä muutosta ja varsinkaan sen syitä juuri analysoida. Laskevat suoritemäärät arvioidaan sen sijaan hallintorakenneuudistuksesta johtuviksi. Itsekin uudistuksissa mukana olleena käsitykseni on päinvastainen: uudistuksella nimenomaan haettiin ratkaisua vähenevien henkilöstövoimavarojen aiheuttamaan tilanteeseen.
Näkisin mielelläni, että väitöskirjatöiden ohjaajat opastaisivat tulevia väittelijöitä arvioimaan kriittisesti omia tulkintojaan ja pohtimaan tietoisesti vaihtoehtoisia selityksiä havaitsemilleen muutoksille. Ymmärrys tutkimuskohteen kompleksisuudesta voisi sekin mielellään näkyä opinnäytteissä. Tutkijaksi kouluttautuvan on välttämätöntä opetella käymään systemaattisesti läpi myös tekijöitä, jotka mahdollisesti puhuvat hänen omaa käsitystään vastaan. Näillä tekijöillä mielestäni paljolti ratkaistaan, onko väitöskirjassa kyse tutkimuksesta vai pelkästä opinnäytetyöstä.
Kimmo Himberg
FT Kimmo Himberg on Poliisiammattikorkeakoulun rehtori. Hän on Helsingin yliopiston dosentti, opettanut myös kolmessa muussa suomalaisessa yliopistossa sekä työskennellyt Strathclyden yliopistossa Skotlannissa ja Amsterdamin yliopistossa Hollannissa. Himberg on toiminut kolmen EU:n komission tutkimusohjelman hankkeiden arvioijana vuosina 1997−2007 ja useiden ulkomaisten korkeakoulujen ulkoisena arvioijana vuodesta 2018 lähtien. Hän on esitarkastanut useita väitöskirjoja ja toiminut vastaväittäjänä vuodesta 2004 alkaen.
