Koskaan ei ole liian myöhäistä painaa Hae-nappulaa

Seitsemän vuotta sitten eräs vanhempi konstaapeli sanoi minulle: ”Sinusta voisi tulla hyvä poliisi! Oletko miettinyt hakemista Poliisiammattikorkeakouluun?” Naurahdin: ”Olen liian vanha! Se juna meni jo!” Olihan minulla kuitenkin jo 15 vuotta oman alan työkokemusta, säännölliset palkkatulot ja kiva asunto. Ajatus tulotason tippumisestakaan ei juuri houkutellut, saati muun elämän järjestely.

Kuusi vuotta myöhemmin, 42-vuotiaana, löysin itseni koneen ääreltä kirjoittamassa hakupapereita Poliisiammattikorkeakouluun. Nyt, jos koskaan! Kun päätös hakunappulan painamisesta oli tehty, oli aika kiinnittää turvavyö ja aloittaa matka kohti valintakokeita.

Vaikka minun ei tarvinnut liikunnallisen taustani vuoksi aloittaa alusta fyysisiin kokeisiin valmistautumista, piti niitä varten kuitenkin harjoitella. Työssä käynnin, kovan treenaamisen ja valintakoekirjan lukemisen ohella piti selvittää myös paljon muita asioita. Olenko edelleen oikeutettu opintotukeen? Entä asumislisään? Mistä kannattaa hommata väliaikainen asunto ja mitä se saa maksaa? Miten paljon ylipäänsä olen valmis käyttämään säästöjä? Entä saako opintovapaata? Ja mitä sitten tapahtuu, jos oikeasti pääsenkin opiskelemaan? Lopputuleman te jo arvaattekin. Hyvin siinä kävi.

Opiskelu aikuisena tai edes siitä unelmoiminen ei ole selviö. Ei varsinkaan nyt, kun aikuiskoulutusta ei enää rahallisesti tueta samalla tavalla kuin ennen. On mietittävä raha-asioiden ohella myös muita, varsinkin jos on perhettä. Koulun alkaessa oli ilo huomata, että meitä neljänkymmenen vuoden molemmin puolin opintonsa aloittavia oli kuitenkin jonkin verran. Osa oli alanvaihtajia, osalle poliisiopinnot olivat sopineet elämään tässä kohtaa, ja osalla haave poliisin ammatista oli ollut jo nuorena ja palannut nyt uudestaan. Kaikki meistä olivat kuitenkin tehneet rohkeita päätöksiä ja valintoja unelmansa toteuttamiseksi.

En väitä, etteikö myös nuoremmat opiskelutoverini olisivat joutuneet tekemään uhrauksia tai vaikeita valintoja. Aivan varmasti ovat. On kuitenkin hämmästyttävää huomata, miten valtavaa sitoutumista ammattiunelmaa kohtaan kertoo se, kun perheellinen nelikymppinen myy autonsa rahoittaakseen opintonsa, tai opiskelutoverin tirauttaessa kyyneleitä, kun ei päässyt mukaan esikoisensa viimeiseen eskaripäivään.

Opiskelu aikuisena on paitsi riittämättömyyden tunteen sietämistä, aikataulujen jatkuvaa sovittamista myös kykyä nähdä pidemmälle.

Olen välillä uhrannut ajatuksen sille, että mitä jos seitsemän vuotta sitten olisin jo hakenut Poliisiammattikorkeakouluun? Toisaalta silloin en välttämättä olisi voinut tokaista luokkakavereilleni, että olen kirjoittanut ylioppilaaksi ennen kuin hän syntynyt. Olen kuitenkin kiitollinen tuolle vanhemmalle konstaapelille siitä, että hän näki minussa jotain sellaista, mitä en itse ollut uskaltanut vielä nähdä.

Näin kesän korvalla poliisiopintoja on takana nyt puoli vuotta. Se aika on mennyt todella nopeasti. Vasta äskenhän me aloittavat opiskelijat istahdimme jännittyneinä koulun auditorion penkkeihin tammikuun pakkasten paukkuessa ulkona. Tähän ensimmäiseen puoleen vuoteen on mahtunut paljon: Uusia rutiineja, opiskelutaitojen kaivamista naftaliinista, paljon vastauksia ja vielä enemmän kysymyksiä, lakipykäliä ja asetuksia, hikikarpaloita painomatolla, ystäviä, kokeisiin pänttäämistä, juoksuaskelia, punnerruksia, naurua sekä keskittyneitä ilmeitä.

Yhtäkkiä sillä, minkä ikäinen kukakin on, ei ole mitään väliä. Se millä on merkitystä, on se, että meillä kaikilla on sama tavoite. Unelma poliisin ammatista. 

Herättikö kirjoitus ajatuksia tai kysymyksiä? Voit lähettää niitä sähköpostitse [email protected].