Läheiseni ovat ihania. Kuten varmaan jokainen omiltaan toivoisi, he ovat tukevia, kannustavia ja kiinnostuneita siitä, mitä teen. Useimmilla muilla aloilla se olisi pelkkä positiivinen toteamus eikä mikään blogikirjoituksen aihe. Poliisiopiskelijalle se voi kuitenkin tulla yllättäen ajankohtaiseksi, kun puhutaan siitä, miten läheisten kiinnostus sovitetaan yhteen opintojen kanssa.
Ensimmäiset kaksi viikkoa opinnoissamme olivat niin kutsuttuja orientoivia opintoja. Näiden tehoviikkojen aikana meille kerrottiin, mihin olemme tulleet ja mihin olemme ryhtymässä. Yksi ensimmäisistä meille kerrotuista asioista oli, että nyt viimeistään kannattaa alkaa miettiä, mitä jakaa toisten kanssa. Kävimme läpi sosiaalista mediaa ja sitä, kannattaako kertoa koko maailmalle olevansa tuleva poliisi.
En ole koskaan somessa viihtynyt, joten totesin, ettei tämä taida itselleni mikään ongelma olla ja keskityin pasianssiin. Fiksumpana olisin tajunnut, ettei asia siihen jää. Tuskin oli paria kuukauttakaan opiskeltu, kun ensimmäisessä paperissa oli jo päällä iso punainen leima ilmoittamassa, että tämä on muuten SALAINEN. Silloin se tuntui erikoiselta. Vietin yliopistossa ja sen jälkeen itse opettajana sen verran monta vuotta, etten osannut mieltää opetuksen olevan mitään muuta kuin julkista. "No täällä tällä tavalla sitten", hyväksyin asian ja jatkoin pasianssia.
Sitten niitä salaisia papereita alkoi tulla vastaan enemmänkin. Yhä useammalla luennolla kuulin sanat: "se mitä täällä näette ja kuulette ei ole muiden kuin teidän tietoon". Jossain vaiheessa ilmoitettiin ensimmäistä mutta ei suinkaan viimeistä kertaa, että tämän ja tämän tehtävän siitä ja siitä kurssista voi tietoturvan takia suorittaa ainoastaan oppilaitoksen koneilla. Iltaopiskelu kampuksella alkoi tulla tutuksi (samoin se, ettei niillä koneilla voinut pelata pasianssia).
Poliisin opinnot eivät kuitenkaan ole salatiedettä ja lähtökohta viranomaistoiminnassa on julkisuus. Ei se ole salaisuus, että meille opetetaan täällä esimerkiksi voimankäyttöä ja rikospaikkatutkintaa: se lukee julkisessa opetussuunnitelmassa. Silti poliisiopiskelija joutuu sisäistämään sen, että näihin julkisesti tiedossa oleviin opetussisältöihin kuuluu myös asioita, jotka eivät ole julkisia. Esimerkiksi voimankäytön taktiikan tai rikospaikkatutkinnan menetelmien yksityiskohdat eivät kuulu koko kansalle. Rajoista pitää olla tietoinen kertoessaan kuulumisia opinnoistaan ulkopuolisille.
Salassapidon syyn jokainen täällä opiskeleva varmasti ymmärtää: lähtökohtaisesta julkisuudesta huolimatta liian laaja tietous poliisin menetelmistä voisi pitkällä tähtäimellä vaikeuttaa poliisin työtä. Parhaassa tapauksessa tämän ymmärtävät myös poliisiopiskelijan läheiset. Se, miten itse kukin lopulta sovittaa tämän vaatimuksen yhteen yksityiselämänsä kanssa, jää jokaisen henkilökohtaisesti ratkaistavaksi. Siihen on totuttava, että esimerkiksi vaimon tai parhaan kaverin kanssa ei voikaan enää jakaa kaikkea. Lopuista puhutaan sitten niille, jotka itsekin ovat samoja kursseja käymässä. Koulun opiskelijaporukkaa on usein kutsuttu tässäkin blogissa tiiviiksi. Yhteiset kokemukset, joista ei muiden kanssa voi aina suutaan avata, ovat varmasti yksi osatekijä tässä.
Polamkissa ylipäätään ominainen, kaikkea leimaava piirre on koulussa vallitseva keskinäinen luottamuksen ilmapiiri. Opiskelijoille se heijastuu muun muassa siinä, että meille opetetaan salassa pidettäviä asioita tietäen, että meihin voi ja pitääkin voida luottaa. Se on opiskeluarjen realismia ja asia, joka jokaisen kouluun pyrkivänkin kannattaa mielestäni tiedostaa jo ennen valintakoetta.
Jos sinulla on kysyttävää tai kommentoitavaa, laita viestiä: [email protected].
Riku
