Anssi opiskelemaan vaikeimman kautta
Odotin sitä päivää kuumeisesti. Sen piti tulla viimeistään perjantaina. Huhujen ja nettikirjoitusten mukaan se tuli joillekin jo keskiviikkona. Minä sain sen torstaina. Nimittäin kutsun Poliisiammattikorkeakoulun pääsykokeiden viimeiseen vaiheeseen eli terveystarkastukseen. Se oli tähän astisen elämäni yksi mieleenpainuvimmista hetkistä.
Postiluukusta tuli iso A4-kokoinen kirje, jossa oli ohjeet ottaa yhteyttä paikalliseen Terveystalon toimipisteeseen terveystarkastuksen sekä huumetestin ajan varaamisen tiimoilta. Tämähän tarkoittaa periaatteessa hakijan ollessa terve, että hänet on valittu opiskelemaan. Monille ns. "helpommalla" kouluun päässeille tai jo alan opintoja enemmän suorittaneille tämä saattaa kuulostaa hiukan innokkaalta. Minulle se kuitenkin oli tähän asti tuottanut sen verran työtä, että olin hyvällä omallatunnolla ylpeä itsestäni.
Tiesin olevani täysin terve ja huumeisiin en luonnollisesti ole koskenut poliisin ammatin ollessa kirkkaana mielessäni koko nuoruus- ja varhaisaikuisuusiän. Itse viimeisen vaiheen tarkastusta en siis sen kummemmin jännittänyt. Kolme hakukertaa siihen tarvittiin. Kahden ensimmäisen kielteisen valintapäätöksen ja pettymyksen jälkeen en kuitenkaan heittänyt "kirvestä kaivoon". Vanhemmat opettivat lapsena, että ikinä ei saa luovuttaa, jos jotakin oikein kovasti haluaa.
Lukiossa opintojenohjaaja kysyi minulta tulevaa haaveammattia ensimmäisellä tapaamiskerralla. Vastasin jo ennen kun hän sai lauseen loppuun, että "poliisi".
Asia oli kerralla selvä. Katsoimme yhdessä miten koulutukseen haetaan ja missä poliiseja Suomessa koulutetaan. Lukion jälkeen varusmiespalveluksen loppukuukausina laitoin hakupaperit ensimmäisen kerran sisään. Kutsu tuli 2. vaiheen kokeisiin ja jäin odottamaan päätöstä mahdollisesta 3. vaiheesta. Ei tärpännyt. Olin kuitenkin onneksi hakenut myös Tampereen ammattikorkeakouluun sairaanhoitajan koulutusohjelmaan ja sieltä vastattiin myöntävästi.
Ajatus poliisiopinnoista oli kuitenkin koko ajan takaraivossa. Ajattelin, että ehkä olen liian nuori ja kokematon. Päätin hankkia elämänkokemusta sekä tehdä hieman töitä, jotta maailmani avartuisi. Opiskelin noin kaksi vuotta hoitoalalle ja päätin hakea uudestaan. Jälleen kerran kutsu tuli 2. vaiheen kokeisiin ja sen jälkeen jäin odottamaan entistä toiveikkaampana kutsua terveystarkastukseen. Ei tärpännyt. "Kirves" pysyi edelleen tupessa ja kaivon kansi kiinni.
Opintojen ohessa työskentelin myös viikonloppuisin yökerhon ovimiehenä, kiinnostus turvallisuusalaan tietenkin motiivina. Siellä työkavereinani alkuaikoina oli kaksi juuri Poliisiammattikorkeakoulusta valmistunutta nuorta miestä. He saivatkin muutamien kuukausien kuluttua töitä poliisiorganisaatiossa ja oma nälkäni vain kasvoi. Minulla oli myös serkkupoika, joka toimi poliisina. Olin aina salaa ihaillut häntä. Hänkin hakeutui ja pääsi alalle monien mutkien kautta.
Tiesin aina itsekin olevani soveltuva alalle ja lupasin itselleni myös sen, että jos pääsisin opiskelemaan poliisiksi, haluaisin ottaa siitä kaiken irti. Jossain vaiheessa jopa vanhemmiltani loppui usko, kun toisellakaan kerralla ei ovet auenneet.
Tietenkin vanhemmat ajattelevat aina lapsensa parasta ja sen hetkisellä opiskelemallani alalla ainakin työllisyysnäkymät olisivat olleet erittäin hyvät. Mutta minkä ihminen itselleen ja haaveilleen mahtaa? Minä en luovuttanut. Viime talvena hain kolmannen kerran. Kävin kaikki hakuvaiheet onnistuneesti läpi ja minut valittiin koulutukseen. Pääsykoe oli mennyt pisteiden valossa todella hyvin. Hain viime keväänä myös Pelastusopistoon Kuopioon hyvällä menestyksellä, mutta edes se ei saanut minua kääntymään polultani. En häpeillyt yhtään kertoa koulun alkaessa uusille kurssikavereille päässeeni "vasta" kolmannella kerralla kouluun. Kuukautta aikaisemmin olin miettinyt vanhempieni sanomaa katsoessani lattialla olevaa kirjekuorta, joka sis älsi kutsun koulutukseen. Usko unelmiin kannattaa!
Viimeiset viisi viikkoa koulussa ollessani tuntemukseni alalle sopivuudesta on vain vahvistunut. Olen myös pitänyt lupaukseni itselleni ottaa koulutuksesta kaikki irti. Olin vapaaehtoinen kurssimme edustajan tehtäviin ja kun kuulin tästä blogin kirjoittamisen mahdollisuudesta, ei minun kauaa tarvinnut miettiä. Tunnen olevani alalla, jossa opiskelua ja työtä voi hyvällä omallatunnolla tuntea tekevänsä intohimolla. Joku urheilija on joskus muotoillut asian näin: "Rakkaudesta lajiin". Kova yritys johti tässä tapauksessa tilanteeseen, jossa voi tuntea rakkautta lajiin!
Jani ensimmäisellä sisään
Oli kylmä huhtikuinen aamu, kun olin pääsykokeiden ensimmäisessä vaiheessa. Seisoin lumimassojen keskellä muiden hakijoiden joukossa odottamassa juoksuun lähtöä. Olin ajatuksissani. Mietiskelin, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan. Olenko valmistautunut tarpeeksi hyvin? Olenko syönyt sopivan aamupalan? Onko minulla terve olo? Tuo tyyppi näyttää ihan liian pätevältä! Miten minä hänelle voisin pärjätä?
Vielä edellisenä päivänä olin ollut opiskelemassa pääkaupunkiseudulla. Liiketalous ei kuitenkaan koskaan tuntunut oikein omalta alalta, joten talvella 2012 päätin hakea Poliisiammattikorkeakouluun. Hakemista olin kyllä ajatellut jo pitkään, oikeastaan lapsesta saakka, mutta erinäisistä syistä hakeminen realisoitui vasta tänä vuonna.
Ensimmäisenä fyysisenä koitoksena oli 1500 metrin juoksu. Tätä seurasivat lihaskunto- ja koordinaatiotestit. Nämä eivät tuottaneet minkäänlaisia vaikeuksia, sillä olin saanut itseni hyvään kuntoon pääsykokeita edeltävinä vuosina. Viimeisenä haasteena oli uinti. Tiedän, olisihan sitä pitänyt harjoitella etukäteen. Mutta kun en ehtinyt. Tai viitsinyt. Vaivaiset 100 metriä, mutta minulle se oli kuin maraton. Olin, kuten kaikki muutkin, valmiiksi väsynyt aiemmista koitoksista. Lisämausteen kuitenkin omaan suoritukseeni toi se, että en ole koskaan osannut uida kuin korkeintaan välttävästi.
Ensimmäiset 25 metriä menivät hyvin. Olin jopa edellä vieressäni uinutta kaveria. Seuraavat 25 metriä menivät huonommin. Kaveri meni ohi, minä hyydyin. 50 metrin jälkeen alkoi tuntua, että tähän tyssää minun hakuni.
Luovuttaa ei kuitenkaan saa. Hieman ennen minua oli joku luovuttanut. Miehen ilme kertoi tarpeeksi hänen ajatuksistaan. Uintitestihän on suoritettava loppuun saakka, vaikka yksi fyysisistä koitoksista saakin olla hylätty. En halunnut, että hyvän alun ja pitkän odotuksen jälkeen kaikki jää tästä kiinni.
Seitsemänkymmentäviisi metriä tuli täyteen. Pääni upposi paikoitellen veden alle. Vettä meni suuhun, ehkä hieman keuhkoihinkin. Mutta enää 25 metriä! Siinä vaiheessa tuntui, että jos siitä selviän, ei mikään enää minua estä. Näin altaan toisessa päässä muut hakijat, sekä armottomat pääsykokeen pitäjät jotka tarkkailivat minua herkeämättä. Uintitekniikasta ei varmaan ollut enää tietoakaan. Räpiköin kuin kissanpoikanen, yskien, pärskien ja aivan yksin. Kaveri oli jo osuutensa uinut. Kenestäkään muusta se ei tässä vaiheessa ole kiinni, ajattelin. Metri metriltä pääsin lähemmäs altaan reunaa ja kannustavia huutoja. Väsymys oli valtava.
Maitohapot jylläsivät jokaisessa lihaksessa joka kehostani löytyy. Lopulta se kuitenkin oli siinä, käden ulottuvilla. Altaan reuna! Vakaata maaperää! Tartuin siihen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Hetken reunalla roikuttuani nousin ylös altaasta, hitaasti ja vaivalloisesti. Hädin tuskin pysyin pystyssä, mutta olin selviytynyt siitä, mitä eniten pääsykokeissa pelkäsin. Maksimiaika eli kolme minuuttia ylittyi, mutta en lopettanut kesken. Tämä tarkoitti, että pääsen jatkoon, vaikka pisteitä menetinkin yliajalle menneestä suorituksesta.
Päivän muut koitokset menivät hyvin. Kirjoitustehtäviä, psykologisia monivalintatehtäviä, päättelytehtäviä... Kaikkea löytyi, mutta mikään ei tuntunut enää vaikealta. Päivästä jäi hyvä fiilis.
Jonkin ajan kuluttua sain kutsun pääsykokeiden toiseen vaiheeseen. Lisää psykologisia tehtäviä, ryhmätehtävä ja haastattelu. Kaikki oli nopeasti ohi ja olinkin pian matkalla takaisin kotiin. Tietysti minua jännitti, niin kun oli jännittänyt koko hakuprosessin ajan.
Vielä hieman myöhemmin saapui kutsu terveystarkastukseen. Hyvä merkki, mutta en vieläkään ollut vakuuttunut siitä, että pääsisin sisään. Tämä ei johtunut terveystarkastuksen yhteydessä olevasta huumeseulasta, eikä liittynyt muutenkaan terveydentilaani. Pikemminkin en vain voinut uskoa, että olen niin lähellä sisäänpääsyä. Lähimmille ystävilleni uskalsin jo vihjaista, että ihan hyvältä näyttää. Vasta kun sain viimeisimmän kirjeeni Poliisiammattikorkeakoulusta avattua, saatoin olla varma. Minut oli hyväksytty sisään ja a loittaisin opintoni elokuun 12. päivä kurssilla P165.
