Olen 31-vuotias ensimmäisen vuoden opiskelija Poliisiammattikorkeakoulusta. Ensimmäinen blogitekstini kertoo matkastani Poliisiammattikorkeakouluun, sekä siitä, miksi haluan poliisiksi. Miettiessäni matkaani poliisiopiskelijaksi, mieleeni nousee neljä erillistä hetkeä, jotka ovat vaikuttaneet suuresti siihen, että nyt kirjoitan tätä blogitekstiä poliisiopiskelijan roolissa.
Ensimmäinen muisto on lapsuudesta, kun leikimme veljeni ja kaverimme kanssa poliisi ja rosvo -leikkiä, ja rajun leikkimme tiimellyksessä tönäisin kaverimme päin pesukonetta. Pesukone vioittui ja saimme veljeni kanssa kotiarestia. Kaverimme oli onneksi vahvaa tekoa eikä hänelle käynyt kuinkaan, mutta itse jouduin muistaakseni juoksemaan seuraavaksi pakoon aika lujaa. Kiitos siis lapsuuden kavereille ja veljilleni siitä, että juokseminen on tullut tutuksi jo hyvin varhaisessa iässä, eikä sen jälkeen ole oikeastaan koskaan ollut kovin vaikeaa. Rosvon kiinnisaamisesta ja mieleen painuneesta jännittävästä ensimmäisestä poliisina toimimisen kokemuksesta huolimatta on hyvä, että jatkoin kasvamista ja oppimista vielä pari vuosikymmentä, ennen kuin hakeuduin poliisin koulutukseen.
Seuraava merkittävä hetki matkalla poliisiopiskelijaksi on sopimussotilasajaltani Porin prikaatin varuskunnan kouluttajanhuoneesta. Olin lapsena ilmoittanut meneväni isona armeijaan ja sinne viimein mentyäni, näin uran Puolustusvoimissa mahdollisena vaihtoehtona. Puntaroin vaihtoehtoja asepalveluksen ja sopimussotilaana toimimisen ajan, ja päädyin lopulta lopputulokseen, että hakeutuisin jossain vaiheessa Poliisiammattikorkeakouluun. Ennen kouluun hakeutumista halusin kuitenkin osallistua kriisinhallintaoperaatioon, johon minulle tarjoutui mahdollisuus syksyllä 2019.
Kolmas merkittävä hetki matkalla poliisin opintoihin liittyy aikaan, kun olin kotiutunut operaatiosta ja olin lenkillä silloisessa asuinkaupungissani Turussa. Juoksulenkkini kulki usein satamasta Aurajoen vartta pitkin tuomiokirkolle ja takaisin, ja toisinaan tuolla välillä vastaan tuli partioiva poliisiauto. Eräänä päivänä lenkillä muistan katsoneeni poliisiautoa ja ajatelleeni, että seuraava määränpää voisi olla Poliisiammattikorkeakoulu. Päätös tuntui luonnolliselta jatkumolta viime vuosina tekemieni valintojen kanssa, ja koin vihdoin olevani valmis poliisin koulutukseen. Tuosta hetkestä käynnistyi ajatus- ja hakuprosessi, jonka hedelmistä pääsin nauttimaan kesällä 2022, kun ehdollinen hyväksymispäätös viimein tavoitti minut.
Neljäs aiheeseen liittyvä mieleen painuva hetki oli juuri se päivä, kun tieto valintakokeiden toisen vaiheen tuloksista saapui puhelimeni sähköpostiin. Olin kyseisenä päivänä työvuorossa vartijana ja mielenkiintoisen tapahtumaketjun jälkeen ensimmäiset ihmiset, joille pääsin ehdollisesta valinnasta kertomaan, olivat työvuorossa olevia poliiseja. Kun sähköposti hakupalvelusta saapui puhelimeeni, vastaanotin samaan aikaan hälytyksen ja minun täytyi lähteä ajamaan autolla kohti hälyttänyttä kohdetta. Kerkesin nähdä sähköpostin lähettäjän puhelimeni näytöllä, mutta sen sijaan että olisin voinut keskittyä sähköpostiin, minun täytyi keskittyä työhöni, ajaa autoa ja valmistautua mielessäni mahdollisiin tilanteisiin paikan päällä. Tilanne hymyilytti minua, sillä se oli erinomainen itsehillintä- ja priorisointiharjoitus.
Hälytyskohteessa tunnit kuluivat hitaasti. Odotin poliiseja paikan päälle ja samaan aikaan odotin pääseväni lukemaan tiedon siitä, tulisiko minusta itsestänikin jonain päivänä poliisi. Ymmärsin tilanteen huumoriarvon. Vilkuilin kelloa ja mietin, mahtaakohan paikalle saapuva poliisipartio ymmärtää tilanteen kiireellisyyden kannaltani. Poliisien saavuttua paikalle ja oman osuuteni hoidettuani kerroin poliiseille poistuvani paikalta ja tokaisin meneväni katsomaan, tulisiko minustakin poliisi. Kannustavien sanojen saattelemana siirryin autolleni, avasin puhelimeeni tulleen viestin ja palasin takaisin vielä paikalla olleen poliisiauton luokse. Koputin ikkunaan ja ikkunan avauduttua kerroin tulleeni valituksi poliisin koulutukseen. Partio onnitteli minua, heitimme ylävitoset ja keskustelimme hetken poliisin koulutuksesta ja ammatista. Oli mukava saada jakaa tieto kouluun pääsystä kokeneiden poliisien kanssa ja kuulla heidän ajatuksiaan. Tapahtumaketjua jälkeen päin tarkasteltuna, tuon paremmin en mielestäni olisi voinut tietoa opiskelupaikasta vastaanottaa.
Edellä kertomani tarina jättää lukijalle kuvan, että matkani poliisiopiskelijaksi on ollut selkeä ja suoraviivainen. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka nyt taaksepäin katsoessa erottuu myös ne päätökset ja valinnat, jotka tähän hetkeen ovat tuoneet. Minun on täytynyt myös kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ja saada rauhassa etsiä omaa tietäni. Olen halunnut ymmärtää maailmaa ja nähdä elämää myös muissa maissa ja maanosissa. Muistan kuitenkin monesti ajatelleeni, että täällä Suomessa minua kiinnostaa eniten turvallisuuteen liittyvät ammatit ja vieläpä mielellään niin, että työvaatteina on säänkestävä univormu. Muistan myös sen hetken, kun olen päättänyt alkaa tekemään tuon tavoitteen eteen toden teolla asioita. Sen jälkeen tekeminen on ollut tavoitteellista ja tuloksia tullut.
Miksi sitten ylipäätään haluan poliisiksi? Lyhykäisyydessään siksi, koska haluan toimia työtehtävissä, joilla on merkitystä ja konkreettista vaikutusta ympäristööni. Suomen turvallisuus on vaalimisen arvoinen asia ja haluan olla omalta osaltani myötävaikuttamassa siihen, että ympäristömme turvallisuus säilyy jatkossakin. Haasteita on, eikä mikään asia maailmassa ole täydellistä, mutta yrittää täytyy ja työntekoa kannattaa jatkaa.
Jos haluat keskustella tekstistäni tai lähettää minulle aiheeseen liittyen viestiä, voit laittaa minulle sähköpostia osoitteeseen [email protected].
Tervetuloa seuraamaan matkaani poliisiopiskelijana!
Marikki
