Hei vain lukija ja tervetuloa ensimmäiseen blogikirjoitukseeni, jossa kerron itsestäni ja matkastani poliisiopiskelijaksi. Minulle tarjoutui nyt puolen vuoden opiskelun jälkeen mahdollisuus toimia Polamkin opiskelijabloggarina ja otin tehtävän vastaan mielenkiinnolla. Poliisiammattikorkeakouluun hakemista suunnittelevalla tai muuten aiheesta kiinnostuneella on varmasti mielessään useita kysymyksiä opiskeluun liittyen tai asioita, jotka saavat empimään kouluun hakemista. Näin oli itsellänikin, ja toivon tulevien kirjoitusteni vastaavan osaan näistä kysymyksistä.
Olen Antti, 27 vuotta ja asun viikonloppuisin Helsingissä ja viikolla Polamkin soluasunnossa. Opiskelua Polamkissa on takana sen verran, että talon tavat ovat käyneet tutuksi, opiskelijakortti roikkuu kaulassa ja virkavaatteiden käyttökin on aloitettu. Poliisin identiteetti on alkanut vahvistua, ja opiskelun alussa opittua tietoa aletaan soveltamaan käytännössä. Matkani tähän pisteeseen kulkee muutaman mutkan kautta, ja siitä kertoakseni täytyy aluksi palata melkein kymmenen vuotta taaksepäin.
Kirjoittaessani ylioppilaaksi vuonna 2013 ei poliisin tutkinto ollut vielä korkeakoulututkinto ja kutsumukseni poliisina toimimiseen ei ollut vielä alkanut nostamaan päätään. Päädyin hakemaan opiskelemaan liiketaloutta toiveenani erikoistua opinnoissani oikeudelliseen osaamiseen. Ennen opintojen aloitusta suoritin varusmiespalvelukseni sotilaspoliisina. Vietin armeijassa vuoden aliupseerikurssin siivittämänä ja pääosin pidin sotilaspoliisijoukkueen harjoittelemista tehtävistä. Loppua kohden harjoituksissamme oli välillä mukana poliisin yhteyshenkilöitä ja toimimme harjoituksissa yhteistyössä poliisin kanssa. Koen varusmiespalveluksen ja sotilaspoliisitoiminnan herättäneen mielenkiinnon ja jopa kutsumukseni poliisitoimintaa kohtaan, mutta poliisikouluun hakeminen sai vielä odottaa. Olihan minulla jo mielenkiintoinen opiskelupaikka valmiiksi tiedossa ja korkeakouluopinnot alkamassa.
Varusmiespalveluksen jälkeen aloitin liiketalouden opinnot ja erikoistuin niiden loppuvaiheessa juridiikkaan. Pidin opinnoista ja erityisesti juridiikasta. Huomasin kiinnostuvani eniten rikos- ja prosessioikeuden luennoista ja harjoituksista. Hain suorittamaan opintoihin kuuluvaa harjoittelua Syyttäjälaitoksen kansliaan. Harjoittelupaikka tärppäsi ja työelämä kutsui. Enää en ollut kesätöissä tai tehnyt hajanaisia vuoroja opintojen ohessa. Kyseessä oli aluksi harjoittelupesti, mutta tutkintoon valmistuttuani pääsin Syyttäjälaitokseen työskentelemään virkasuhteeseen.
Työelämä ja Syyttäjälaitoksen työtehtävät opettivat minulle valtavasti. Syyttäjällä työskennellessäni myös käsitykseni poliisityöstä selveni ja sain nähdä sitä konkretiassa. Poliisin tehtävät kiinnostivat, ja aloin tosissani pohtimaan Poliisiammattikorkeakouluun hakeutumista. Päätöksentekoa vaikeutti mieltymys silloisia työtehtäviä kohtaan, ja tietenkin paluu opiskelijaksi aiheuttaisi omat haasteensa. Kutsumus vei kuitenkin voiton. Tyttöystäväni kannustamana aloitin hakuprosessin ja koronan siivittämänä vuosi prosessin aloittamisen jälkeen olin noutamassa soluasuntoni avaimia ja astumassa uuteen arkeen, jälleen opiskelijana.
Opiskeluiden parissa aika on kulunut valtavan nopeasti ja välillä tuntuu, ettei opiskeluiden aloituksesta ole kuin hetki. Vieläkin joskus havahdun luentosaliin heijastetun materiaalin nurkassa olevaa miekkaleijonatunnusta tuijottaessani siihen, että onpas siistiä olla juuri täällä. Ympärille katsoessani voin myös todeta, etten ole ainut näin kokeva.
Kiitos, että luit ensimmäisen blogikirjoitukseni. Jos jokin jäi askarruttamaan tai haluaisit kysyä tarkemmin jostain kertomastani, niin minut tavoittaa tekstin lopusta löytyvästä sähköpostiosoitteesta. Palataan asiaan seuraavan kirjoitukseni myötä!
Antti
[email protected]
