Kerroin aiemmin vähän taustastani. Tausta luonnollisesti vaikuttaa myös odotuksiin ja kuvitelmiin. Esittelyssä en maininnut sitä, että vajaat 20 vuotta olen pessyt sinisiä haalareita, irrottanut suojaliivin levyjä pesua varten, miettinyt, mitä nämäkin haalarit ovat ”nähneet”. Olen elänyt vierestä sitä haavetta, jossa olisin itse halunnut olla oikeasti mukana. Tuo on ollut omalla tavallaan todella opettavaista aikaa ja se on ehkä hieman muokannut ajatusta siitä, mitä poliisina olo tarkoittaa. Siksi ajattelinkin käsitellä jatkossa näitä koulujuttuja siitä näkökulmasta, miten nyt tämän kaiken koen ja miten koulu muokkaa ajatuksiani. Vaikka läheltä olenkin poliisityötä seurannut, päivääkään en ole vielä itse ollut poliisi. Eli samalta viivalta kaikki opiskelijat lähtevät oppimaan uutta.
Meillä on nyt takana hyvin vahvasti teoriapainotteinen jakso, joka on ollut sellaista perinteistä pänttäämistä. Paljon luokissa ja auditorioissa istumista. Paljon uutta asiaa erilaisiin poliisin tehtäviin liittyen. Huomaan innostuvani: ”Hei, tuo voisi olla se minun juttuni." Moneen asiaan olen kysellyt näkemystä tuttavapiiristä jo vuosia poliisina työskennelleiltä poliisimiehiltä. Olen kokenut tärkeäksi saada oppimani tueksi ”kentän näkemystä”.
Tämänhetkisellä periodilla meillä on lisääntynyt käytännönharjoitukset muun muassa ajoneuvojen pysäytyksissä ja sisätilaetsinnöissä. Virkapuvut ovat käytössä näissä harjoituksissa. Se on ehkä monelle poliisin urasta haaveilevalle iso juttu, kun saa ensimmäisen kerran vetää siniset päälle. Tässä kohtaa ehkä tuli ensimmäisen kerran itselle sellainen konkreettinen tunne siitä, että poliisius on aivan muuta kuin se vaate. Arvostan suuresti sitä vaatetta ja sitä, mitä se edustaa. Samaan aikaan kun puen itse haalarin päälle, tulee hyvin ristiriitainen tunne. Minä en täytä tätä pukua. Minä en voi lunastaa tämän puvun vaatimuksia vielä todella pitkään aikaan. Olen sivusta seurannut ja nähnyt poliisin työn vaativuuden, ja tuo vaate edustaa minulle sitä ammattitaitoa. Nyt se, että me opiskelijat puemme tuon päälle ilman minkäänlaista osaamista, saa minussa aikaan hämmennystä. Koen, että poliisina olo on sitä, mitä pään sisällä tapahtuu ja sen ajatusmaailman muokkaaminen on vasta alkumetreillä.
Virkapukua kuuluu arvostaa, mutta tässä kohtaa minulla on ehkä erilainen ajattelu kuin monella muulla. Minusta me arvostamme tuota vaatetta parhaiten oppimalla mahdollisimman taitaviksi, itse puku ei muuta meitä miksikään. Jottei tämä menisi nyt liian paasaukseksi, niin todettakoon, etten todellakaan tarkoita, että oppimisen ja opiskelun pitäisi olla liian vakavaa. Meidän pitää uskaltaa mokata, nauraa itselle ja vitsailla. Meidän on uskallettava hyödyntää omaa erityisosaamistamme, jota meillä on ehkä aiemman ammatin kautta. Ja on muistettava, että suora ja mahdollisesti kriittiseltä kuulostava palaute on vain hyväksi meidän oman oppimisemme kannalta, eikä siitä pidä loukkaantua.
8-vuotias tyttäremme kuunteli, kun kyselin mieheltäni kouluun liittyviä neuvoja. Hän tokaisi, että ”on se hyvä, että isi on poliisi, kun muuten äiti olisi aivan pulassa”. Kerroin tämän ystävälleni, joka myös on organisaation sisällä, jolloin tukea tuli muodossa: ”Ajatella, että 8-vuotias jo ymmärtää äidin kapasiteetin.” Tämä kommentointi taitaa kiteyttää kaiken oleellisen. Voiko tuossa kohtaa enää muuta kuin nauraa? :D
Se, mitä haluan sanoa, on, että jokaisen, joka tänne kouluun hakee, kannattaa miettiä, mitä annettavaa hänellä on tälle organisaatiolle. Virkapuku ei lopulta tee kenestäkään meistä vielä mitään vaan meidän pitää kehittää omaa ajattelua ja osaamista nöyrästi koko ajan lisää. On myönnettävä omat heikkoudet ja kehitettävä niitä. Uskon, että varsinkin niillä henkilöillä, joilla on jo elettyä elämää takana, löytyy paljon annettavaa tälle alalle! Kokemusten kautta asiat näyttäytyvät aivan eri tavoin kuin vain kerrottuna.
Helena
[email protected]
