Minulla on tapana toivottaa uudet poliisiopiskelijat tervetulleeksi heti opintojen alkupäivinä. Samalla kun käymme läpi Polamkin ja poliisiorganisaation tavat ja poliisiviran vaatimukset, olen tähän mennessä voinut ylpeänä kertoa uusille opiskelijoille, että tutkinnon suorittamisen jälkeen työllistyminen poliisiksi on varmaa. Nyt budjettiesitys ja siitä johtuva poliisin sopeuttamissuunnitelma haastavat tämän lupaukseni.
Poliisi hoitaa vuosittain miljoona hälytystehtävää; viime vuonna niitä oli päivittäin keskimäärin yli kaksi ja puoli tuhatta. Rikoksia poliisille ilmoitettiin koronavuonna tavallista vähemmän, mutta silti melkein
700 000
− keskimäärin lähes 1 900 päivässä.
Yksiviivaisten hälytystehtävä- ja rikostilastojen taustalla jää usein näkymättömiin se, että poliisin toimintaympäristö muuttuu yhä kompleksisemmaksi: kyberrikollisuuden, harmaan talouden, vihapuheen, ympäristörikosten tai ihmiskaupan torjunta ja ennalta estävään toimintaan panostaminen hoidetaan samalla henkilöstömäärällä kuvattavalla poliisiresurssilla kuin hälytystehtävät ja päivittäisrikosten tutkintakin. Hälytystehtävien vasteajoista tai rikosten selvitysprosenteista puhuttaessa puhutaan samalla poliisitehtävien priorisointikynnyksestä. Viime kädessä on kyse aritmetiikasta: mihin 7 000, 7 450 tai
8 300
poliisia riittävät Suomen laajuisessa maassa? Minkä osan tehtävistä he ehtivät hoitaa asianmukaisesti? Korkeimmallakaan lukumäärällä ei kaikkiin palvelutarpeisiin kyetä vastaamaan, ja mitä alempi on poliisien määrä, sitä korkeammalla on tehtävien priorisoinnin kynnys.
Olen ollut poliisissa johtotehtävissä yli 30 vuotta. Vuodesta toiseen on toistunut sama kuvio: syksyn tullessa seuraavan toimintavuoden voimavarat ovat vielä epäselvät. 1990-luvun alun lama-aikana olin Keskusrikospoliisin tulosyksikön päällikkö, ja julkisen talouden katastrofaalinen tilanne teki epävarmuudesta jotenkin ymmärrettävää. Sen jälkeen on tuntunut pelkästään oudolta, ettei sisäisen turvallisuuden yleisviranomaisen voimavaroista kyetä tekemään pitkäjänteisiä linjauksia. Tämä ongelma on ollut minulla henkilökohtaisesti niin sanotusti sylissä viimeiset kymmenen vuotta, kun olen valmistellut Poliisihallitukselle esityksiä seuraavan vuoden aloituspaikkamäärästä poliisin perusopintoihin.
Suomalainen yhteiskunta on yli satavuotisen itsenäisyytensä ajan ansiokkaasti kehittänyt poliisin osaamista. Viimeisin harppaus otettiin vuonna 2013, jolloin eduskunta päätti nostaa poliisin peruskoulutuksen ammattikorkeakoulutasoiseksi. Jokaisella nuorella konstaapelilla on nykyisin takanaan kolmivuotiset korkeakouluopinnot. Kun nyt lasken ensi vuoden aloituspaikkojen optimaalista määrää synkkien budjettinäkymien alla, määritän samalla tämän pitkän ja perusteellisen koulutuksen jälkeen vuonna 2025 valmistuvien nuorten poliisien määrän. Silloin on käynnissä uusi hallituskausi, jonka ohjelmaan kenties sisältyvistä poliisin voimavaralinjauksista en voi tietää mitään. Sen sijaan tiedän nykyisen ja tätä edeltävän hallituksen linjauksen, joka on hallitusohjelmista luettavissa: "Poliisien määrä nostetaan 7500 henkilötyövuoteen vuoteen 2022 mennessä. Tätä tuetaan poliisien koulutusmäärää lisäämällä." Näin olemme toimineet: poliisi (AMK)- koulutuksen aloituspaikkamäärätavoite on ollut 400 jo useamman vuoden. Laskelmiemme mukaan sillä on tavoite ollut saavutettavissa − ja se on ollut loogista myös, koska poliisien määrä on ollut kasvussa jo viitisen vuotta.
Budjettiriihen päätösten jälkeen selviää, onko ensi vuonna tarjolla 450 poliisivirkaa vähemmän kuin olemme laskeneet. Mahdoinko pettää sadat opiskelijani? Ovatko he sen sijaan kolkuttamassa TE-toimistojen ovia? Se ei jäisi vaikuttamatta poliisikoulutuksen vetovoimaan tulevina vuosina. En voi uskoa, että näin kävisi.
Kimmo Himberg
FT Kimmo Himberg on toiminut Polamkin rehtorina vuodesta 2011. Himberg on ollut poliisihallinnon palveluksessa eri johtamistehtävissä vuodesta 1991 lähtien. Hän on Helsingin yliopiston dosentti.
