Murupolku

Blogit

Poliisi - paperitöiden ammattilainen

Anssi Ahonen Jani Ahonen Julkaisupäivä 26.5.2014 15.18 Blogit

Viimeiset kaksi opintojaksoa, eli yhteensä kolme kuukautta olemme perehtyneet rikostorjunnan kuvioihin rikostutkijan näkökulmasta. Tämä on toinen iso osa poliisin työtä suurelle yleisölle paremmin näkyvän kenttätyön ohessa. Ei ehkä ennalta ajateltuna yhtä hohdokasta, mutta vähintäänkin yhtä tärkeää. Rikosten selvittämisen kannalta totta kai esitutkinnan suorittaminen on välttämätöntä ja tämä työ tehdään pääosin poliisilaitoksilla tutkinnan parissa työskentelevien poliisimiesten toimesta. Joten paljon lakiopintoja oli meille poliisikokelaille tiedossa. Varsinkin pakkokeinolaki sekä esitutkintalaki ovat olleet meidän työpöydillämme auki joka päivä. Lakiopintojen ja perusteiden kautta olemme päätyneet laatimaan kokonaisia esitutkintapöytäkirjoja kuulusteluineen. Ainakin muutama ratkaistu juttu simuloidussa maailmassa on jo takana. Aina kauppaliikkeen ryöstöstä huumausainerikosvyyhtiin, joka sai aina vain uusia käänteitä edetessämme koulutuksessa. Kerrassaan hieno tapa opiskella uusien esitutkintatoimenpiteiden suorittamista pakkokeinojen käytöstä, teknisestä tutkinnasta ja muista tutkinnan vaiheista, on varta vasten rakennetun jutun parissa. Ensin kirjataan rikosilmoitus, tehdään paikalla teknistä tutkintaa, kuulustellaan asianosaisia ja lopulta laaditaan esitutkintapöytäkirja. Oikeusistuntoa emme sentään ole simuloineet.

Kuten edellisen blogikirjoituksen otsikkokin jo lupasi, oli luvassa paljon myös tv-sarjoista tuttua teknistä tutkintaa. Ihan samanlaisia mittasuhteita verrattaessa CSI tv-sarjaan se ei meillä saanut, mutta kaikenlaisia näytteitä on tullut taltioitua ja ymmärrys teknisen tutkinnan tärkeää roolia kohtaan on kasvanut. Välillä tosin olo oli kuin CSI:ssä, kun laboratoriotakit päällä sudimme sormenjälkijauhetta pullonkaulaan tai otimme DNA-näytteitä tupakannatsoista puikoilla. Tv-sarjalle ominainen taustamusiikki vain puuttui.

Näihin opintojaksoihin kuului myös perehtymistä väkivaltarikostutkintaan, joka huipentui sekalaisin tuntein odottamaamme ruumiinavauskäyntiin Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Siitäkin selvittiin ja vastaavanlaisen tapahtuman kokeminen seuraavalla kerralla on varmasti kaikille helpompaa. Sitähän sillä kuitenkin haettiin. Kuoleman kohtaaminen on joka tapauksessa väistämätön osa poliisityötä. Olen monesti koulutuksen aikana miettinyt, että kurssillamme on käynyt hyvä tuuri opettajien suhteen eri oppiaineissa. Voimme siis ylpeinä sanoa oppineemme parhailta. Väkivaltateema ei tehnyt poikkeusta. Muutaman viikon kuuntelimme silmät ja suut pyöreinä erään erittäin kokeneen väkivaltarikostutkijan pitämiä oppitunteja. Niissä saimme kokea melkoisen yksityiskohtaisen ja loistavasti oikean maailman esimerkkitapauksia hyödyntävän sukelluksen Tampereen ja muun Suomen rikoshistoriaan. Puheet eivät olleet kauniita, eivät myöskään kuvat, mutta varmasti jokainen sai ammennettua itselleen kullanarvoista oppia aitojen tapausten tutkinnan vaiheita kuunneltaessa.

Siistejä sisähommia on siis takana melkoinen rupeama. Koulun tulostimia on kyllä välillä käynyt sääliksi. Nimittäin sen verran ne ovat meille paperia puskeneet sisuksistaan. Välillä meni myös niin sanotusti iltahommiksi, mutta eivätpä ne työt oikeassakaan elämässä mihinkään katoa virka-ajan päättyessä. Edelleen peräänkuulutan hyviä äidinkielen taitoja sekä kirjoittamisen sujuvuutta. Viime aikoina ne ovat tulleet todellakin tarpeeseen. ”Kaksisormijärjestelmä” tietokoneella kirjoitettaessa ei oikein enää riitä kuulustelukertomuksen kirjaamiseen, jos samalla pitäisi myös hiukan kuunnella kuulusteltavan puheita.

Poliisiammattikorkeakoulussa on nyt viimein opiskelijakunta oppilaskunnan sijaan, jonka toiminnan käynnistimme kevään aikana. Tämä tuli ajankohtaiseksi perustutkinnon ammattikorkeakoulupohjaiseksi muuttumisen myötä. Vielä täytyy hioa muutamia kuvioita kuntoon, mutta elokuussa ensimmäisten poliisin AMK-tutkintoa suorittavien tullessa taloon, ovat puitteet myös opiskelijakuntatoiminnan myötä kunnossa. Itse joudun luopumaan paikastani opiskelijakunnan puheenjohtajana piakkoin, koska viiden viikon päästä alkaa kurssimme ensimmäinen työharjoittelujakso. Paljon on saanut oppilaskuntatoiminnan myötä nähdä ja kokea, myös sellaista, mitä eivät ehkä muut opiskelijat pääse kouluaikana kokemaan. Kiitollisena siis siirrän vastuun eteenpäin. Lähden tietoja ja taitoja pursuten kohti Lounais-Suomen poliisilaitosta, Porin poliisiasemalle ottamaan ensiaskelia poliisityössä työharjoittelun merkeissä aina helmikuuhun 2015 asti.

Poliisikokelaan mielessä pyörii totta kai paljon kysymyksiä ja suuri huoli poliisin työllisyystilanteesta. Asiaa sivuavia harmaasävytteisistä uutisia on julkaistu jälleen paljon mediassa ja monet ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä poliisin hallintorakenneuudistusta koskien. Tässä vaiheessa ei voi muuta kuin toivoa tilanteen paranemista kaikkien kannalta. Aika näyttää, miten organisaatio kehittyy ja sopeutuu. Loputtomasti ei kuitenkaan voida poliisinkaan rivejä harventaa. Se ei ole kenenkään edun mukaista. Suomi on onneksi edelleen maailman turvallisin maa, mutta sen statuksen säilyttäminen vaatii toimenpiteitä aina päättäjätasolta asti. Kurssi on saatava kääntymään!

Anssi

[email protected]

--

Edellisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt jo muutama kuukausi. Syy tähän hiljaiseloon paljastuukin osittain edellisestä päivityksestä, nimittäin 6. jakso oli todella kiireinen. Edellisessä päivityksessä mainitsin myös ruumiinavauksen, josta voin nyt jälkeenpäin kertoa tarkemmin.

Kurssimme pääsi siis seuraamaan ruumiinavausta. Päivä oli keväisen aurinkoinen matkatessamme bussilla kohti sairaalaa ja ilmassa oli tutun häiriintynyttä puheensorinaa. Matka ei kuitenkaan kauaa kestänyt, ja purkauduimme ulos bussista raikkaaseen ulkoilmaan sairaalan pihalla aamulla hieman ennen yhtätoista. Hetken odottelun jälkeen joku tuli avaamaan porukallemme oven. Siirryimme sisätiloihin, missä jätimme takit ja reput naulakkoon. Tästä menin muiden mukana pienessä ryhmässä pieneen huoneeseen, missä puimme yllemme suojavaatteet. Kenkien päälle laitettiin suojat, myös hiusten päälle (vaikka olisitkin ollut kalju). Puimme yllemme myös ”essut”, jotka peittivät niin jalat, keskivartalon kuin kädetkin. Puettuani siirryin käytävään joka oli tilava, siistin näköinen ja hyvin valaistu. Sairaalan työntekijöitä näkyi työntelemässä epäilyttävän matalia ja pitkiä kärryjä, joissa oli peite päällä. Odottelin tässä jonkin aikaa, että muutkin kurssilaiset saisivat puettua suojavaatteet ylleen. Kun porukka oli kasassa, opettajamme selvitti meille vielä viimeisen kerran, että jos tulee huono olo, niin kannattaa mennä sivuun ja mielellään istumaan. Kuulemma aiemmilla kursseilla on nähty mm. pökertymisiä, eivätkä ruumiinavauspöydän terävät kulmat tunnu hyvältä jos niihin lyö kaatuessaan päänsä. Opettaja kertoi vielä kenen ruumiinavausta olimme menossa katsomaan, ihan siltä varalta että kyseessä olisi jonkun tuttu. Ei onneksi ollut.

Kävelin muiden mukana vähän matkaa käytävää eteenpäin ja menin huoneeseen, jossa näin ensimmäisenä vanhemman miehen ruumiin hyvin valaistulla pöydällä. Samalla nenääni tunki omituinen haju. Hajua on vaikea kuvailla. Se ei ollut erityisen paha, mutta ei kyllä todellakaan miellyttäväkään. Tilanteesta aiheutui minulle ilmeisesti jonkinlainen shokkireaktio, sillä oloni oli hetken aikaa hieman epätodellinen. Noin puolen minuutin jälkeen olin kuitenkin melko sopeutunut tilaan sekä tilanteeseen, eikä se tuntunut enää niin omituiselta. Muutkin kurssilaiset näyttivät ihan suhteellisen hyvinvoivilta ja katselivat vaihtelevin ilmein pöydällä ollutta ruumista.

Miltä ruumis näytti? Kuolemasta oli kulunut jo ainakin muutama päivä. Ruumis oli pöydällä alasti selällään, kädet suorina vartalonmyötäisesti. Ruumis oli pienikokoinen, päälaki hieman kaljuuntunut ja silmät olivat kiinni. Suurempia vammoja tai esimerkiksi verta ei näkynyt. Ihon väri oli tosin vaihtunut laikukkaaksi. Olimme pöydän ympärillä hetken ja opettajamme selitti meille asioita, jotka liittivät poliisin toimintaan tällaisessa tilanteessa. Lopulta paikalle saapui avauksen suorittava lääkäri sekä hänen avustajansa. Lyhyen esittäytymisen ja muutaman heille esitetyn kysymyksen jälkeen, he alkoivat ripeästi hommiin.

Lääkärin avustaja aloitti työnsä melko lailla varoittamatta leikkaamalla ruumiin vatsan sekä rinnan alueen auki. Hän jatkoi irrottamalla sisäelimet, jonka jälkeen ne menivät vaa'an kautta lääkärin eteen. Lääkäri operoi terävällä veitsellään elimiä nähdäkseen esimerkiksi sydämen verisuonet tarkemmin. Hän otti myös elimistä näytteitä tehdäkseen niille myöhemmin tarkemmat tutkimukset kuolinsyyn selvittämiseksi. Tässä kesti ehkä noin parikymmentä minuuttia. Viimeisenä avustaja otti vainajan aivot ulos. Aivot näyttivät yllättävän samanlaisilta kuin elokuvissa. Aivotkin menivät vaa'an kautta lääkärille, joka tutkaili niitä hetken ja leikkasi niistä osia tutkimuksiin. Katselimme sivusta ja esitimme välillä tarkentavia kysymyksiä lääkärille.

Pikkuhiljaa ruumiinavaus alkoi kuitenkin olla lopussa ja avustaja ryhtyi asettelemaan sisäelimiä takaisin paikoilleen. Lopuksi avustaja ompeli leikatut kohdat vatsan ja pään alueelta tottuneesti takaisin kiinni ja suunnilleen tässä vaiheessa lähdimmekin pois tilasta. Suojavaatteiden riisumisen jälkeen menimme bussilla takaisin koululle.

Jälkikäteen ajateltuna ruumiinavaus ei alkusäikähdyksen jälkeen ollut niin kauhea kuin voisi luulla. Ajattelin etukäteen, että sitä voisi olla vaikea katsoa, mutta kun toiminta alkoi, niin ei se erityisen pahalta tuntunut. Epämiellyttävintä oli ruumiin haju, joka aiheutti lievää pahoinvointia niin minussa, kuin kanssaopiskelijoissanikin. Uskon kuitenkin, että kokemuksesta oli paljon hyötyä tulevien työtehtävien varalta. Nyt sekä minulla, että kurssitovereillani on jonkinlainen käsitys siitä, miltä tuntuu olla kuolleen ihmisen lähellä.

Kysymyksiä ja palautetta voi lähettää sähköpostilla osoitteeseen [email protected].

Jani